Miksi ei kannata huutaa lapsille? Nämä 5 asiaa opin

28.6.2018

Joskus jokapäiväisen elämämme taakka saa meidät unohtamaan sen ihmeellisen työn, joka meillä on edessämme vanhempina, ja tällöin alamme helposti huutaa lapsille ja kiistellä heidän kanssaan.

Emme huuda siksi, että olemme kyllästyneet heihin vaan siksi, että loputtomista tehtävistä johtuva väsymys – äitinä olemisen lisäksi – voi vaatia veronsa.

Sanotaan, että äitinä oleminen on vaikea tehtävä, ja sitä se varmasti on! Mutta se voi olla myös maailman paras lahja.

Joskus olemme itse ne, jotka asettavat meille liian korkeat tavoitteet. Haluamme täydellisiä lapsia, jotka eivät korota ääntään tai sotke vaatteitaan, ja jotka ovat myös hiljaa sekä tervehtivät meitä suutelemalla.

Haluamme lasten saavan hyviä arvosanoja, ja haluamme että heidän huoneensa on täydellisen siisti. Haluamme, että he lukevat kokonaisia kirjoja 6-vuotiaina, eivät sotke hiuksiaan, eivät koskaan hukkaa lelujaan sekä tekevät kotitehtävänsä omin päin…

Haluamme sellaisia lapsia, jotka ovat olemassa vain aikakauslehdissä!

Miksi sitten ei kannata huutaa lapsille? Nämä viisi asiaa opin, kun aloin käyttäytyä toisin ja lopetin huutamisen.

Täydellisyys on hyvän vihollinen.

Kun lopetin lapsilleni huutamisen, opin ettei minun tarvitse olla täydellinen äiti. En ole päivittäisessä kilpailussa kenenkään kanssa todistamassa mitään.

Ymmärsin, että lapseni pitävät minusta enemmän, kun en yritä olla täydellinen tai suunnittele kaikkea ja voin olla spontaanimpi ja onnellisempi.

Ehkä jättämällä vaatteiden viikkaamisen huomiseksi tai tiskaamalla jollakin toisella kerralla tekee minusta inhimillisemmän, onnellisemman ja rennomman äidin. Ja tämä tekee minusta paremman äidin.

Kenties taloni ei näytä aikakauslehden kannelta, mutta lasteni hymy näyttää, ja tämä johtuu siitä, että lakkasin huutamasta heille.

Minulla ei ole täydellisiä lapsia, enkä myöskään halua täydellisiä lapsia.

Lapseni ovat täydellisen epätäydellisiä. He ovat todellisia lapsia: he läikyttävät mehua, eivät pidä pesuista, valittavat huoneidensa siivoamisesta, eivät pidä vihanneksista ja haluavat aina uuden lelun… Ja miten he voisivat olla yhtään erilaisia? Hehän ovat lapsia!

Rakastan heitä juuri sellaisina kuin he ovat – kuin tuulen tuiverrusta. Naurua, märkiä pusuja. Joskus holtittomia, koska he ovat spontaaneja, joskus kiukkuisia, koska he haluavat toimia oman päänsä mukaan, ja joskus ennalta arvaamattomia, koska he vain haluavat olla onnellisia.

Sellaisia lapseni ovat: täydellisen epätäydellisiä, sillä he ovat lapsia.

Olen äiti, jota lapseni tarvitsevat.

Jo ennen kuin he tulivat elämääni, minulla oli ajatuksia siitä, miten haluaisin kasvattaa lapseni. Heidän ollessa tulossa, suunnittelin mitä tekisin eri tilanteissa. En halunnut olla valmistautumaton äiti.

Suunnittelin, miten tulisin opettamaan heitä rukoilemaan ja käyttäytymään hyvin. Sanoin itselleni, etten koskaan antaisi heille roskaruokaa ja että opettaisin heitä olemaan rohkeita, itsenäisiä ja anteliaita.

Pähkinänkuoressa tein suunnitelmia sellaisten ihmisten suhteen, joita en ollut vielä tavannut – iso virhe!

Sitten ymmärsin, että minun on oltava sellainen äiti, jota jokainen lapseni tarvitsee eikä sellainen, joka suunnittelin olevani. Joskus tiukka, toisinaan lämmin; joskus suojeleva ja toisinaan painostava.

Sillä jokainen lapsi tarvitsee minua eri tavalla, ja sillä jokainen heistä on erilainen.

Muiden ihmisten mielipiteillä ei ole merkitystä.

Minulla on erittäin hyviä ystäviä, joiden kanssa voin olla rehellinen niistä vaikeuksista, joita joskus kohtaan kasvattaessani lapsiani, ja kuuntelen myös heidän ongelmiaan.

Nauramme ja olemme huolissamme yhdessä, yritämme ratkaista ongelmia tai varoitamme toisiamme siitä, mitä on vielä edessäpäin. He ovat vanhemmuuteni kumppaneita lasteni isän ohella.

Mutta olen myös oppinut, että on olemassa joitain sanoja ja katseita, jotka eivät ole välttämättömiä – sellaisia, jotka ovat peräisin epärehellisiltä ihmisiltä, jotka teeskentelevät täydellisyyttä vain tehdäkseen vaikutuksen.

Heidän mielipiteensä ja neuvonsa eivät merkitse minulle mitään. Luulen, että he tarvitsevat minua vain päästäkseen kerskailemaan jollekin.

Opin motivoimaan itseäni.

Yksi monista lasteni minulle opettamista asioista on se, että tuntiessani olevani lopussa, kannattaa mennä vielä pidemmälle. Aivan oikein, he ovat opettaneet minua haastamaan itseäni, olemaan parempi ihminen, antamaan anteeksi itselleni ja uskomaan vankkumatta seuraavaan mahdollisuuteen.

He ovat opettaneet minua ymmärtämään, että olen vahva ja sinnikäs, enemmän kuin luulin. He opettivat minua keskittymään tavoitteeseen, ei esteisiin, ja opin, että voin tehdä näin huutamatta lapsilleni.

Tänään olen todellakin parempi versio itsestäni verrattuna siihen, kun he syntyivät. He saivat minut löytämään itseni uudelleen ja haastamaan itseäni olemaan parempi.

Ehkä vartaloni ja tummat renkaat silmieni alla sanovat toisin, puhumattakaan kynsistäni!

En sano, ettenkö kaipaa sitä miltä näytin aiemmin, mutta en vaihtaisi sitä mitä olen tänä päivänä, en mihinkään hintaan maailmassa.

Joka päivä herään haluun olla hyvä äiti lapsilleni, ja mukanani on pysäyttämätön voima saada kasvattaa heitä tavalla, jota kukin tarvitsee, ei oman egoni tyydyttäminen.

Totta puhuen en mene ihan joka ilta sänkyyn täysin tyytyväisenä itseeni. Jonain iltoina kyllä, mutta toisina taas en – joskus mennessäni sänkyyn tunnen kuin olisin lapsille paremman päivän velkaa. Sellaisen, jossa olisi enemmän halauksia ja kenties paljonkin enemmän kärsivällisyyttä.

Erityisesti tällaisina iltona menen nukkumaan täydellä aikomuksella, että huomenna käyttäydyn toisin – huomenna en aio huutaa lapsilleni.

UUTISIA VERKOSSA