Äiti, älä saa lastasi tuntemaan itseään taakaksi
Vaikka vanhemmuus toisinaan väsyttäisi sinut, muista, että äidiksi ryhtyminen oli oma päätöksesi. Ja vaikka raskaus ei olisikaan ollut suunniteltu tai edes toivottu, varmista, että et koskaan saa lastasi tuntemaan itseään taakaksi tai onnettoman olosi syyksi. Sen lisäksi, että tämä voi vaikuttaa negatiivisesti sinun ja lapsesi väliseen suhteeseen, sen aiheuttamat psykologiset vaikutukset voivat seurata lasta koko hänen elämänsä ajan.
Vanhemmuutesi ei ollut lapsesi päätös
Vanhemmuus on henkilökohtainen päätös, vaikka siihen ovatkin saattaneet vaikuttaa esimerkiksi sosiaaliset paineet. Edes tilanteessa, jossa raskaus ei ollut toivottu, lapsi ei ole tehnyt päätöstä syntyä ja tehdä sinusta äitiä. Saatat olla väsynyt, vanhemmuus voi tuntua sinusta odotettua vaikeammalta tai saatat jopa katua äitiyttä. Kuitenkaan mikään näistä asioista ei ole lapsen syytä, ja on epäreilua saada hänet tuntemaan niin.
Ehdoton rakkaus on avain onneen
Lapsesi on täysin riippuvainen sinusta ja siitä, että täytät hänen kaikki tarpeensa, oli kyse sitten ruoasta, suojasta tai rakkaudesta. Hän ei vielä pysty puolustamaan itseään, joten hänen täytyy voida luottaa vanhempaansa kaikissa tilanteissa. Hänen elämänsä on kirjaimellisesti sinun käsissäsi.
Äidillä on valtavan tärkeä rooli lapsen elämässä ja psykologisessa kehityksessä. Suhde äitiin on lapsen ensimmäinen ja tärkein tai vähintään yksi tärkeimmistä suhteista. Sillä, että lapsi joutuu pienestä asti kuulemaan jatkuvasti, miten paljon hänen äitinsä on joutunut uhraamaan hänen vuokseen, voi olla suuri vaikutus hänen mieleensä.
Lapsi alkaa helposti ajatella, että et halunnut häntä tai että hän ei ole sellainen kuin hänen halutaan olevan ja että et ole tyytyväinen häneen. Tällöin suhteenne ei pohjaudu ehdottomalle rakkaudelle, ja lapsi saattaa tuntea olonsa hämmentyneeksi, eksyneeksi ja riittämättömäksi äitinsä silmissä. Jos hänen oma äitinsä pitää häntä taakkana, voiko kukaan koskaan rakastaa häntä?
Äitiys ei estä sinua olemasta yhä myös nainen
On yleistä ja normaalia, että äidiksi tulo saa aikaan identiteettikriisin. Monesta tuoreesta äidistä tuntuu, että hänen minuutensa häviää äitiyden myötä, kun hän joutuu tukahduttamaan omia tarpeitaan, toiveitaan, pyrkimyksiään ja unelmiaan. Äiti saattaa lopettaa työnteon pitkäksikin ajaksi, ajautua kauemmas ystävistään ja keskittyä ainoastaan lapsesta huolehtimiseen.
Sinun ei kuitenkaan ole pakko toimia näin, eikä etenkään mennä asioissa äärimmäisyyksiin. Olet äiti, mutta edelleen myös se sama ihminen kuin ennen lapsen saamista. Sinulla on omat tarpeesi, mielipiteesi ja ajatuksesi äidin roolin ulkopuolella. Asettamalla lapsesi elämäsi ainoaksi keskipisteeksi, asetat hänet samalla kovan paineen alle. Älä tee hänestä vastuullista sinun onnestasi. Mielialasi eivät voi olla riippuvaisia pelkästään siitä, mitä lapsi tekee tai mitä hän saavuttaa elämässään. Turhautuminen kyllä väistyy, ja onnellisuutesi on omissa käsissäsi.
Älä saa lastasi tuntemaan syyllisyyttä
Lapsi tarvitsee ja ansaitsee onnellisen äidin, joka tuntee olonsa täydeksi ihmisenä. Äidin, joka pystyy tarjoamaan hänelle ehdotonta rakkautta ja tukea, jotta hänestä kasvaa tasapainoinen ja terve aikuinen. Varo siis saamasta lastasi tuntemaan itseään taakaksi tai epätoivotuksi. Älä puhu lapsen kuullen siitä, mitä kaikkea olet uhrannut äitiyden vuoksi tai mitä tekisit, jos lastasi ei olisi olemassa.
Tällaisia sanoja kuullessaan lapsi alkaa helposti syyttää itseään vanhempansa tunteista, vaikka tilanne ei olekaan millään tavalla hänen syytään. Hänestä voi kasvaa pelokas nuori, ja hän saattaa kokea, ettei häntä arvosteta tai rakasteta. Lapsesta voi kasvaa ahdistunut aikuinen, joka yrittää miellyttää muita ihmisiä, koska hän ei tunne olevansa rakkauden arvoinen.
Kaikki lainatut lähteet tarkistettiin perusteellisesti tiimimme toimesta varmistaaksemme niiden laadun, luotettavuuden, ajantasaisuuden ja pätevyyden. Tämän artikkelin bibliografia katsottiin luotettavaksi ja akateemisesti tai tieteellisesti tarkaksi.
Bretherton, I. (1992). The origins of attachment theory: John Bowlby and Mary Ainsworth. Developmental psychology, 28(5), 759.
Feeney, J., & Noller, P. (2001). Apego adulto. Bilbao: Desclée de Brouwer.
